Kiitos, Stephen Clarke

Jonain ensimmäisistä Pariisi-viikonlopuistani olin ensimmäistä kertaa ikinä Shakespeare & Company -kirjakaupassa. Jotain oli tietysti pakko ostaa, ihan vaan jotta saisin hyllyyni kirjan, jonka alkulehdyköille on isketty Shakespeare&co.-leima. Sehän ilman muuta korottaa kirjojen ystävä -statustani. Loppujen lopuksi taisin ostaa kolme kirjaa, koska olen toivoton tapaus.

Aika hyvän valinnan tein, kun päätin ostaa brittikirjailija-journalisti Stephen Clarken A Year in the Merde -teoksen. Clarke on itse asunut aikoinaan Ranskassa 10 vuotta, ja kirjan sisäkannen mukaan A Year in the Merde saattaa tai sitten ei ole ainakin vähän omaelämäkerrallinen tarina siitä, millaista on brittimiehen elämä Ranskassa. Tässä fiktiivisessä tarinassa Paul West muuttaa Pariisiin työskennelläkseen yrityksessä, joka haluaa perustaa englantilaisten teehuoneiden ketjun Ranskaan, koska ranskalaiset rakastavat englantilaista kulttuuria. Samalla Paul oppii, millaisia ranskalaiset ja millaista ranskalainen elämä oikeasti on, ja joutuu tekemisiin varsin erikoisten persoonien kanssa.

Kirja olisi saattanut huvittaa minua vielä enemmän, jos olisin lukenut sen hieman myöhemmin, vaikka puolen vuoden Ranskassa asumisen jälkeen, mutta olihan se todella hauska nytkin. En malttanut jättää kirjaa kotiin, vaan se kulki mukanani muun muassa metrossa, missä istuessa naurussa oli välillä pidättelemistä. Clarke kirjoittaa ennen kaikkea ranskalaisten ja brittiläisten viha-rakkaussuhteesta ja näiden kahden maan kulttuurieroista, mutta ainakin tämän suomalaisenkin kohdalla kirja osui nauruhermoon. Kirja tihkuu sarkasmia, ironiaa ja itseironiaa, ja se piikittelee lähes tasapuolisesti sekä ranskalaisia että brittejä – okei, ehkä hieman enemmän ranskalaisia – joten näiden kansallisuuksien kohdalla A Year in the Merde saattaa osua myös joihinkin epämiellyttäviin hermoihin. ”Ulkopuoliselle” kirja oli lähes yksinomaan hauskaa luettavaa, mitä nyt välillä sarkasmin määrä lähti huitelemaan jo aika korkealle. Toisaalta, voiko sarkasmia koskaan olla liikaa?

Lisäksi rakastin tätä kirjaa sen vuoksi, että Stephen Clarke kirjoitti aiheesta, joka on sydäntäni lähellä: koirankakoista. Taisin avautua tästä aiheesta joskus myös Snapchatissa. Koirankakkapolitiikka Ranskassa on aivan uskomatonta. Eräänä päivänä avasin pihaportin jalkakäytävälle, ja joku oli antanut koiransa tehdä tarpeensa SUORAAN portin eteen. Koirankakkoja on tämän asvalttiviidakon jalkakäytävillä joka puolella, koska teiden varsilla ei ole mitään kivoja nurmialueita tai pusikkoja, minne koirat voivat mennä kakkimaan, eikä täällä ilmeisesti tarvitse kerätä jätöksiä. Tai sitten kukaan ei vain välitä, ollaanhan tässä sentään Ranskassa. Ydin-Pariisissa tilanne on vielä iljettävämpi: kerran bongasin jäätävän kokoisen kakkakasan metrotunnelissa. Seriously?! Mutta on tässä hyväkin puoli: kuten Paul West, minäkin olen nyt oppinut katsomaan tarkasti, mihin kävelen, ja olen nykyään kakkojen väistelemisen mestari.

Advertisement

Poitiers

Tein viime viikonloppuna minireissun Poitiersiin, joka on kaupunki reilun 300 kilometrin päässä Pariisista lounaaseen päin. Oli virkistävää lähteä hetkeksi pois Pariisista ja päästä pitkästä aikaa näkemään serkkuani, joka asuu nykyään Poitiersissa.

Menin Poitiersiin junalla, mikä kesti ainoastaan reilut puolitoista tuntia. Paluumatkaan kului aikaa yli kaksi tuntia hitaammalla junalla. Ranskalaisissa junissa ei ole mitään etukäteen nauhoitettuja kuulutuksia, vaan konduktööri kuuluttaa kaiken melko nopealla ranskalla. Ymmärsin kaiken, mistä olen erittäin ylpeä. Junat eivät ole yhtä moitteettoman tahrattomia kuin Suomessa, eivätkä aivan viimeisintä huutoa, mutta tekivät tehtävänsä. Menomatkalla lippuja ei jostain syystä tarkistettu ollenkaan, ja paluumatkallakin konduktööri ilmestyi vaatimaan lippuani vasta sen jälkeen, kun juna oli jo pysähtynyt kerran kyytiin nousemiseni jälkeen.

Poitiers on keskiaikainen kaupunki ja hyvin erilainen kuin Pariisi, tuota Saint-Pierren katedraalia lukuunottamatta, josta voi aistia melko selkeitä Notre-Dame-viboja. Poitiersilla on itse asiassa myös oma Notre-Damensa, Église Notre-Dame-la-Grande.

Poitiersin vanhankaupungin kapeiden kujien ja identtisten kivitalojen labyrintissa vierähti helposti kokonainen päivä. Vanhankaupungin lisäksi keskustassa on myös hitusen modernimpi osa. Keskusta ei ole äärettömän suuri, mutta noin 90 000 asukkaan kaupungiksi alue tuntui melko isolta ja eläväiseltä. Ranskalaisista kaupungeista, kuinka pienistä tahansa, tuntuu puuttuvan sellainen pikkukaupungin uneliaisuus. Pariisiakin ympäröivissä lähiökaupungeissa on selkeät keskustat, joissa useimmiten ainoastaan ruokakaupat ovat ketjuliikkeitä. Muuten keskusta on täynnä pieniä putiikkeja, lihakauppoja ja leipomoita, siis pieniä ja keskisuuria yrityksiä isojen ketjujen sijaan.

Minä ja matkaoppaani Frida, ei yhtään samannäköiset serkukset!

Kokkasimme ruokamme suurimmaksi osaksi itse, mutta yhden lounaan söimme ulkona. Yksi ravintolasuositus Poitiersiin siis: Le Déjeuner sur l’Herbe oli viihtyisä taiteilijateemalla sisustettu ravintola, jossa söin todella maukasta pastaa ja supersuklaista suklaakakkua = menestyksekäs lounas.

Day of death

Sunnuntaina päivän teema oli kuolema. Day of death, kuten kaverini päivää kutsui, ei ollut mikään suunnitelma, mutta puolivahingossa iltapäivästä kehkeytyi astetta jännittävämpi.

Père-Lachaisen hautausmaa on Pariisin suurin hautausmaa ja valtavan kokoinen puistoalue. En tiedä, voiko Père-Lachaisea oikeastaan liittää osaksi Day of deathia, sillä siellä käyskennellessä ei tunne olevansa hautausmaalla. Siitäkään huolimatta, että alueella on vaivaiset 70 000 hautaa. Suuri osa haudoista on perhehautoja, joihin kuuluu pikkuruinen kivimökkerö, jonka alle perheenjäsenet on ilmeisesti haudattu. Pieneen mökkiin ja sen ulkopuolelle viedään kukat ja kynttilät. Alue on joka tapauksessa älyttömän kaunis, ja siellä voisi mieluusti hengailla koko päivän ja vaikka pitää pienen piknikin, mutta siihen ei välttämättä kehtaa ryhtyä.

Père-Lachaiselle on haudattu myös muutamia merkkihenkilöitä. Jaksoimme etsiä Jim Morrisonin ja Oscar Wilden, jonka hauta oli yllättävän moderni. Se on uudistettu melko vasta ilmeisesti sen vuoksi, että jotkut valopäät olivat raapustaneet haudan täyteen ”Maija oli täällä”-tyyppisiä terveisiä. En käsitä, mistä kumpuaa tämä ihmisten tarve tuhria kaikkialle ja kaikkea. Ja ihmisen hauta on nyt sentään aika pyhä asia.

Etsimättä jäivät Edith Piaf, Chopin, Molière ja Marcel Proust, joten todennäköisesti palaan vielä rikospaikalle.

Day of deathin teemaa kunnioittaen siirryimme sunnuntaina hautausmaalta katakombeille, joka oli todella karmiva kokemus, hurjempi, kuin odotin. Turisteille on katakombeista avoinna vain pieni murto-osa, mutta turistikin pääsee näkemään tärkeimmän, eli hautaluolat. Luoliin on aikoinaan siirretty tuhansittain ja tuhansittain luita maanpäällisistä haudoista. En ole kovin herkkänahkainen tyyppi, mutta hautaluolista teki mieli päästä ulos kohtalaisen nopeasti.

Jollakin on ollut hauskaa luita asetellessa. Kalloista oli muodostettu kaikenlaisia kivoja asetelmia, joista ristit ja sydämet olivat vähiten mielikuvituksellisia.

Hautaosio oli jopa vähän liian karmiva, mutta nautin katakombien jäännöksittömillä käytävillä käyskentelystä. Käytäviä on Pariisin alla yhteensä noin 300 kilometriä, mikä on hullu ajatus. Katakombeissa tapahtuu myös edelleen kaikenlaista laitonta. Melko vasta, pari vuotta sitten, maan alta löytyi elokuvateatteri. Kuulemma käytäviin pääsee myös Pariisin viemäri- ja metroverkoston kautta. Oispa siistiä päästä sinne hiippailemaan.

Ranskalainen kotikaupunki

Olen asunut Clamartissa nyt 23 päivää, ja pidän kaupungista koko ajan enemmän ja enemmän. Clamart sijaitsee Pariisin eteläisellä lähiöalueella noin viiden kilometrin päässä ydin-Pariisista. Gare Montparnasselle, yhdelle kaupungin suurista rautatieasemista, pääsee junalla seitsemässä minuutissa. Niin, ja kotitaloni kattoterasssilta voi tähyillä Eiffel-tornia. Se ei kylläkään kerro mitään siitä, kuinka lähellä Pariisia ollaan. Jos vain kiipeää tarpeeksi korkealle missä tahansa Pariisin lähistöllä, tornin voi nähdä varsin kaukaakin.

Vaikka matkanteko lähiöstä, läheisestäkin sellaisesta, Pariisiin on aina oma hommansa, olen iloinen siitä, että en asu ihan Pariisin keskustassa. Elämä lähiössä on miljoonakaupungin ytimeen verrattuna aika erilaista, joten pääsen oikeastaan näkemään kahdenlaista ranskalaista arkea. Muiden au pairien kertomusten perusteella olen valinnut perheeni lisäksi myös kaupungin hyvin. Monissa Pariisin ympäryskaupungeissa on kuulemma suurinpiirtein pelkkä ruokakauppa, apteekki ja leipomo, totta kai. Clamartissa sen sijaan on melkein yhtä kiva viettää aikaa kuin Pariisissa. Täällä on monta brasserieta, eli kahvila-ravintolaa, vaate- ja kenkäkauppoja, monta leipomoa ja ruokakauppaa, hirveästi kirjakauppoja, muutama hotelli, elokuvateatteri ja teatteri sekä erikoistavaraliikkeitä. Keskusta on kooltaan suurinpiirtein samaa luokkaa kuin Oulussa, ja se tuntuu usein jopa vilkkaammalta. Keskustan sydän on Place de Mairie, eli aukio, jolla sijaitsee pienen linnan näköinen kaupungintalo.

Clamartissa asuu paljon lapsiperheitä, ja etenkin kaupungintalon ja keskustan lähialue, jolla asun, vaikuttaa olevan melko varakasta aluetta. Kaupungin eteläosa on ilmeisesti hieman vaatimattomampi, mutta ei sekään varsinaisesti siivottomalta vaikuta.

Jotkut omakotitaloilta näyttävät talot ovat niin isoja, että pohdin usein, ovatko ne todella vain yhden perheen käytössä vai sittenkin pieniä kerrostaloja.

Rakennukset, rakennustyyli ja kaavoitus ovat todella erilaisia kuin Suomessa. En tiedä mitään ranskalaisesta kaavoituksesta, mutta havaintojeni perusteella tuntuu siltä, että täällä kaiken ei tarvitse näyttää samalta, ja poikkeaviakin ratkaisuja on melko helppo saada läpi. Suomalaisissa kaupungeissa asuinalueet ovat usein täynnä toinen toisiaan muistuttavia taloja, kun taas täällä katukuva on sekamelskainen ja mielenkiintoinen. Ja sehän on vaan kivaa. Tykkään siitä ajattelutavasta, että kaiken ei tarvitse olla ihan niin justiinsa.

Puutaloja täällä ei juuri ole. Olen nähnyt Clamartissa yhden talon, jonka ulkoverhoilu on pelkkää puuta. Se on ilmeisesti merkittävä asia tässä kaupungissa, sillä perheen keskimmäinen tytär käytti ”täysin puista taloa” maamerkkinä selittäessään, mitä reittiä kannattaa kävellä leipomoon. Tämän nähtävyyden lisäksi olen bongannut ehkä viisi taloa, joissa on edes vähän puuta. Kaikki on useimmiten puna-, beige- tai harmaasävyistä kiveä.

Vaikka kohta on lokakuu, täällä puiden lehdet viheriöivät ja kukat kukkivat edelleen. Päivisin on välillä melkein 20 astetta lämmintä. Pysyisipä sää tällaisena vielä pitkään. Odotan jo kauhulla lumetonta ja vetistä ”talvea”.

Pariisi on kuulemma aina hyvä idea

Tervetuloa tirkistelemään Ranskalaista päiväkirjaa!

Ihana harjoitteluohjaajani ja työkaverini Maiju yritti keksiä puolestani blogilleni mielikuvituksellisempaa ja räväkämpää nimeä, koska olen itse nimien kanssa maailman surkein, mutta ei meillä kummallakaan oikein välähtänyt. Niinpä tämän nimi on nyt Ranskalainen päiväkirja, ja sehän itse asiassa sopii minulle ihan hyvin. Jotkut ehkä tietävät, että olen nyt yli 7 vuoden ajan kirjoittanut säännöllisesti päiväkirjaa.

Tämä blogi on olemassa, koska syyskuun 4. päivästä lähtien kirjoitan päiväkirjaani Ranskassa.

Olen opiskellut kaksi vuotta journalistiikkaa Tampereen yliopistossa. Pääsin sisään yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä heti ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen, ja niin iloinen kuin siitä olenkin, nyt on aika pitää tauko. Kesällä 2013 olin satavarma siitä, etten pääsisi opiskelemaan, joten tein välivuosisuunnitelmia. Hyvä ystäväni oli lukion jälkeen au pairina Lontoossa, ja minäkin halusin. Lopulta nimeni töröttikin journalistiikan ja viestinnän tutkinto-ohjelman uusien opiskelijoiden listassa, joten välivuosifantasiat saivat jäädä. Tarkoitukseni oli oikeastaan haudata au pair -suunnitelmat kokonaan, mutta tasaisin väliajoin ne ovat putkahtaneet takaisin mieleen. En ole missään vaiheessa ajatellut, että minulla olisi hirveä kiire valmistua viiden vuoden aikataulussa (heh), joten miksipä en pitäisi välivuotta.

Olen tyytyväinen siihen, että menin opiskelemaan ja jäin vielä toiseksikin vuodeksi ennen välivuoden pitämistä. Kahden vuoden opintojen jälkeen ja toimitusharjoittelun puolessa välissä välivuoden ajoittaminen tähän vaiheeseen opintoja tuntuu hyvältä idealta. Ainakin tiedän, mihin olen syksyllä 2016 tulossa takaisin, vaikka järkevintä olisi tietty tehdä kandi ja lähteä sitten. Minun tapauksessani järki yleensä voittaa, mutta päätin nyt kerrankin repäistä ja tehdä jotain älytöntä.

Au pairiksi lähteminen kesken opintojen juuri, kun oman alan työpaikkoja alkaa aueta, kuulostaa todennäköisesti monen mielestä typerältä ajatukselta. Mietin välillä itsekin, olenko tehnyt tyhmän tempun. Olisinhan voinut lähteä vaikka vaihtoon. Tulen kuitenkin kerta toisensa jälkeen siihen tulokseen, että tätä on kokeiltava, koska ajatus on kolkutellut takaraivossani lähes kolme vuotta. Jos homma menee päin mäntyä, voinpahan palata jossittelematta opintojen pariin. Ja sori vaan kolme ässää ja kumppanit, tällä hetkellä kandin tekeminen ei voisi vähempää kiinnostaa.

Kuvat hämäävät vähän siinä mielessä, että tarkalleen ottaen en muuta Pariisiin, vaan kaupunkiin nimeltä Clamart, joka sijaitsee Pariisin esikaupunkivyöhykkeen lounaispuolella. Käytännössä asun Pariisissa, koska Clamart kuuluu Suur-Pariisin alueeseen yhdessä kymmenien muiden Île-de-Francen pikkukaupunkien ja kylien kanssa. Se on 9 kilometrin päässä Pariisin keskustasta, jonne pääsee junalla 7 minuutissa. Kaupungissa on reilu 50 000 asukasta. Muutan syyskuun alussa ja aion viipyä noin vuoden.

Fun fact: Ranskassa on älyttömästi kuntia, koska lähestulkoon joka ikinen pienikin kylä on itsenäinen kuntansa. Tämän vuoden tammikuussa kuntia oli Wikipedian mukaan 36 681, mikä on aika hillittömän suuri määrä verrattuna esimerkiksi Suomen 317:ään. Huhhuh.

Ranskalainen päiväkirjani ei ole ainoastaan au pair -turinointia varten, vaan tavoitteeni on enemminkin kirjoittaa oma pieni matkaoppaani Ranskasta ja pariisilaisesta elämästä.

Ranskan-vuoteni tärkeimmät tavoitteet ovat seuraavat: oppia oikeasti puhumaan ranskaa, käydä vihdoinkin Louvressa, oppia tuntemaan Pariisi hyvin ja löytää siistejä tietäjät tietää -uugee-paikkoja, matkustaa mahdollisuuksien mukaan muualla Ranskassa ja Euroopassa ja tutustua kivoihin ihmisiin ja ranskalaiseen kulttuuriin. Niin ja juoda viiniä. Voin luvata, että ainakin näistä jutuista on puhetta.

Ranska yrittää siis olla blogin punainen lanka, mutta mitä luultavimmin eksyn välillä muidenkin aiheiden pariin, ainakin ennen syyskuuta. Tervetuloa messiin!