Day of death

Sunnuntaina päivän teema oli kuolema. Day of death, kuten kaverini päivää kutsui, ei ollut mikään suunnitelma, mutta puolivahingossa iltapäivästä kehkeytyi astetta jännittävämpi.

Père-Lachaisen hautausmaa on Pariisin suurin hautausmaa ja valtavan kokoinen puistoalue. En tiedä, voiko Père-Lachaisea oikeastaan liittää osaksi Day of deathia, sillä siellä käyskennellessä ei tunne olevansa hautausmaalla. Siitäkään huolimatta, että alueella on vaivaiset 70 000 hautaa. Suuri osa haudoista on perhehautoja, joihin kuuluu pikkuruinen kivimökkerö, jonka alle perheenjäsenet on ilmeisesti haudattu. Pieneen mökkiin ja sen ulkopuolelle viedään kukat ja kynttilät. Alue on joka tapauksessa älyttömän kaunis, ja siellä voisi mieluusti hengailla koko päivän ja vaikka pitää pienen piknikin, mutta siihen ei välttämättä kehtaa ryhtyä.

Père-Lachaiselle on haudattu myös muutamia merkkihenkilöitä. Jaksoimme etsiä Jim Morrisonin ja Oscar Wilden, jonka hauta oli yllättävän moderni. Se on uudistettu melko vasta ilmeisesti sen vuoksi, että jotkut valopäät olivat raapustaneet haudan täyteen ”Maija oli täällä”-tyyppisiä terveisiä. En käsitä, mistä kumpuaa tämä ihmisten tarve tuhria kaikkialle ja kaikkea. Ja ihmisen hauta on nyt sentään aika pyhä asia.

Etsimättä jäivät Edith Piaf, Chopin, Molière ja Marcel Proust, joten todennäköisesti palaan vielä rikospaikalle.

Day of deathin teemaa kunnioittaen siirryimme sunnuntaina hautausmaalta katakombeille, joka oli todella karmiva kokemus, hurjempi, kuin odotin. Turisteille on katakombeista avoinna vain pieni murto-osa, mutta turistikin pääsee näkemään tärkeimmän, eli hautaluolat. Luoliin on aikoinaan siirretty tuhansittain ja tuhansittain luita maanpäällisistä haudoista. En ole kovin herkkänahkainen tyyppi, mutta hautaluolista teki mieli päästä ulos kohtalaisen nopeasti.

Jollakin on ollut hauskaa luita asetellessa. Kalloista oli muodostettu kaikenlaisia kivoja asetelmia, joista ristit ja sydämet olivat vähiten mielikuvituksellisia.

Hautaosio oli jopa vähän liian karmiva, mutta nautin katakombien jäännöksittömillä käytävillä käyskentelystä. Käytäviä on Pariisin alla yhteensä noin 300 kilometriä, mikä on hullu ajatus. Katakombeissa tapahtuu myös edelleen kaikenlaista laitonta. Melko vasta, pari vuotta sitten, maan alta löytyi elokuvateatteri. Kuulemma käytäviin pääsee myös Pariisin viemäri- ja metroverkoston kautta. Oispa siistiä päästä sinne hiippailemaan.

Advertisement

Ranskalainen kotikaupunki

Olen asunut Clamartissa nyt 23 päivää, ja pidän kaupungista koko ajan enemmän ja enemmän. Clamart sijaitsee Pariisin eteläisellä lähiöalueella noin viiden kilometrin päässä ydin-Pariisista. Gare Montparnasselle, yhdelle kaupungin suurista rautatieasemista, pääsee junalla seitsemässä minuutissa. Niin, ja kotitaloni kattoterasssilta voi tähyillä Eiffel-tornia. Se ei kylläkään kerro mitään siitä, kuinka lähellä Pariisia ollaan. Jos vain kiipeää tarpeeksi korkealle missä tahansa Pariisin lähistöllä, tornin voi nähdä varsin kaukaakin.

Vaikka matkanteko lähiöstä, läheisestäkin sellaisesta, Pariisiin on aina oma hommansa, olen iloinen siitä, että en asu ihan Pariisin keskustassa. Elämä lähiössä on miljoonakaupungin ytimeen verrattuna aika erilaista, joten pääsen oikeastaan näkemään kahdenlaista ranskalaista arkea. Muiden au pairien kertomusten perusteella olen valinnut perheeni lisäksi myös kaupungin hyvin. Monissa Pariisin ympäryskaupungeissa on kuulemma suurinpiirtein pelkkä ruokakauppa, apteekki ja leipomo, totta kai. Clamartissa sen sijaan on melkein yhtä kiva viettää aikaa kuin Pariisissa. Täällä on monta brasserieta, eli kahvila-ravintolaa, vaate- ja kenkäkauppoja, monta leipomoa ja ruokakauppaa, hirveästi kirjakauppoja, muutama hotelli, elokuvateatteri ja teatteri sekä erikoistavaraliikkeitä. Keskusta on kooltaan suurinpiirtein samaa luokkaa kuin Oulussa, ja se tuntuu usein jopa vilkkaammalta. Keskustan sydän on Place de Mairie, eli aukio, jolla sijaitsee pienen linnan näköinen kaupungintalo.

Clamartissa asuu paljon lapsiperheitä, ja etenkin kaupungintalon ja keskustan lähialue, jolla asun, vaikuttaa olevan melko varakasta aluetta. Kaupungin eteläosa on ilmeisesti hieman vaatimattomampi, mutta ei sekään varsinaisesti siivottomalta vaikuta.

Jotkut omakotitaloilta näyttävät talot ovat niin isoja, että pohdin usein, ovatko ne todella vain yhden perheen käytössä vai sittenkin pieniä kerrostaloja.

Rakennukset, rakennustyyli ja kaavoitus ovat todella erilaisia kuin Suomessa. En tiedä mitään ranskalaisesta kaavoituksesta, mutta havaintojeni perusteella tuntuu siltä, että täällä kaiken ei tarvitse näyttää samalta, ja poikkeaviakin ratkaisuja on melko helppo saada läpi. Suomalaisissa kaupungeissa asuinalueet ovat usein täynnä toinen toisiaan muistuttavia taloja, kun taas täällä katukuva on sekamelskainen ja mielenkiintoinen. Ja sehän on vaan kivaa. Tykkään siitä ajattelutavasta, että kaiken ei tarvitse olla ihan niin justiinsa.

Puutaloja täällä ei juuri ole. Olen nähnyt Clamartissa yhden talon, jonka ulkoverhoilu on pelkkää puuta. Se on ilmeisesti merkittävä asia tässä kaupungissa, sillä perheen keskimmäinen tytär käytti ”täysin puista taloa” maamerkkinä selittäessään, mitä reittiä kannattaa kävellä leipomoon. Tämän nähtävyyden lisäksi olen bongannut ehkä viisi taloa, joissa on edes vähän puuta. Kaikki on useimmiten puna-, beige- tai harmaasävyistä kiveä.

Vaikka kohta on lokakuu, täällä puiden lehdet viheriöivät ja kukat kukkivat edelleen. Päivisin on välillä melkein 20 astetta lämmintä. Pysyisipä sää tällaisena vielä pitkään. Odotan jo kauhulla lumetonta ja vetistä ”talvea”.