Kiitos, Stephen Clarke

PhotoGrid_1445000181206

Jonain ensimmäisistä Pariisi-viikonlopuistani olin ensimmäistä kertaa ikinä Shakespeare & Company -kirjakaupassa. Jotain oli tietysti pakko ostaa, ihan vaan jotta saisin hyllyyni kirjan, jonka alkulehdyköille on isketty Shakespeare&co.-leima. Sehän ilman muuta korottaa kirjojen ystävä -statustani. Loppujen lopuksi taisin ostaa kolme kirjaa, koska olen toivoton tapaus.

Aika hyvän valinnan tein, kun päätin ostaa brittikirjailija-journalisti Stephen Clarken A Year in the Merde -teoksen. Clarke on itse asunut aikoinaan Ranskassa 10 vuotta, ja kirjan sisäkannen mukaan A Year in the Merde saattaa tai sitten ei ole ainakin vähän omaelämäkerrallinen tarina siitä, millaista on brittimiehen elämä Ranskassa. Tässä fiktiivisessä tarinassa Paul West muuttaa Pariisiin työskennelläkseen yrityksessä, joka haluaa perustaa englantilaisten teehuoneiden ketjun Ranskaan, koska ranskalaiset rakastavat englantilaista kulttuuria. Samalla Paul oppii, millaisia ranskalaiset ja millaista ranskalainen elämä oikeasti on, ja joutuu tekemisiin varsin erikoisten persoonien kanssa.

Kirja olisi saattanut huvittaa minua vielä enemmän, jos olisin lukenut sen hieman myöhemmin, vaikka puolen vuoden Ranskassa asumisen jälkeen, mutta olihan se todella hauska nytkin. En malttanut jättää kirjaa kotiin, vaan se kulki mukanani muun muassa metrossa, missä istuessa naurussa oli välillä pidättelemistä. Clarke kirjoittaa ennen kaikkea ranskalaisten ja brittiläisten viha-rakkaussuhteesta ja näiden kahden maan kulttuurieroista, mutta ainakin tämän suomalaisenkin kohdalla kirja osui nauruhermoon. Kirja tihkuu sarkasmia, ironiaa ja itseironiaa, ja se piikittelee lähes tasapuolisesti sekä ranskalaisia että brittejä – okei, ehkä hieman enemmän ranskalaisia – joten näiden kansallisuuksien kohdalla A Year in the Merde saattaa osua myös joihinkin epämiellyttäviin hermoihin. ”Ulkopuoliselle” kirja oli lähes yksinomaan hauskaa luettavaa, mitä nyt välillä sarkasmin määrä lähti huitelemaan jo aika korkealle. Toisaalta, voiko sarkasmia koskaan olla liikaa?

Lisäksi rakastin tätä kirjaa sen vuoksi, että Stephen Clarke kirjoitti aiheesta, joka on sydäntäni lähellä: koirankakoista. Taisin avautua tästä aiheesta joskus myös Snapchatissa. Koirankakkapolitiikka Ranskassa on aivan uskomatonta. Eräänä päivänä avasin pihaportin jalkakäytävälle, ja joku oli antanut koiransa tehdä tarpeensa SUORAAN portin eteen. Koirankakkoja on tämän asvalttiviidakon jalkakäytävillä joka puolella, koska teiden varsilla ei ole mitään kivoja nurmialueita tai pusikkoja, minne koirat voivat mennä kakkimaan, eikä täällä ilmeisesti tarvitse kerätä jätöksiä. Tai sitten kukaan ei vain välitä, ollaanhan tässä sentään Ranskassa. Ydin-Pariisissa tilanne on vielä iljettävämpi: kerran bongasin jäätävän kokoisen kakkakasan metrotunnelissa. Seriously?! Mutta on tässä hyväkin puoli: kuten Paul West, minäkin olen nyt oppinut katsomaan tarkasti, mihin kävelen, ja olen nykyään kakkojen väistelemisen mestari.

Advertisement

Poitiers

PhotoGrid_1444941029203

PhotoGrid_1444940634402

Tein viime viikonloppuna minireissun Poitiersiin, joka on kaupunki reilun 300 kilometrin päässä Pariisista lounaaseen päin. Oli virkistävää lähteä hetkeksi pois Pariisista ja päästä pitkästä aikaa näkemään serkkuani, joka asuu nykyään Poitiersissa.

Menin Poitiersiin junalla, mikä kesti ainoastaan reilut puolitoista tuntia. Paluumatkaan kului aikaa yli kaksi tuntia hitaammalla junalla. Ranskalaisissa junissa ei ole mitään etukäteen nauhoitettuja kuulutuksia, vaan konduktööri kuuluttaa kaiken melko nopealla ranskalla. Ymmärsin kaiken, mistä olen erittäin ylpeä. Junat eivät ole yhtä moitteettoman tahrattomia kuin Suomessa, eivätkä aivan viimeisintä huutoa, mutta tekivät tehtävänsä. Menomatkalla lippuja ei jostain syystä tarkistettu ollenkaan, ja paluumatkallakin konduktööri ilmestyi vaatimaan lippuani vasta sen jälkeen, kun juna oli jo pysähtynyt kerran kyytiin nousemiseni jälkeen.

PhotoGrid_1444940440532

PhotoGrid_1444941168429

Poitiers on keskiaikainen kaupunki ja hyvin erilainen kuin Pariisi, tuota Saint-Pierren katedraalia lukuunottamatta, josta voi aistia melko selkeitä Notre-Dame-viboja. Poitiersilla on itse asiassa myös oma Notre-Damensa, Église Notre-Dame-la-Grande.

PhotoGrid_1444941270703

PhotoGrid_1444940553253

Poitiersin vanhankaupungin kapeiden kujien ja identtisten kivitalojen labyrintissa vierähti helposti kokonainen päivä. Vanhankaupungin lisäksi keskustassa on myös hitusen modernimpi osa. Keskusta ei ole äärettömän suuri, mutta noin 90 000 asukkaan kaupungiksi alue tuntui melko isolta ja eläväiseltä. Ranskalaisista kaupungeista, kuinka pienistä tahansa, tuntuu puuttuvan sellainen pikkukaupungin uneliaisuus. Pariisiakin ympäröivissä lähiökaupungeissa on selkeät keskustat, joissa useimmiten ainoastaan ruokakaupat ovat ketjuliikkeitä. Muuten keskusta on täynnä pieniä putiikkeja, lihakauppoja ja leipomoita, siis pieniä ja keskisuuria yrityksiä isojen ketjujen sijaan.

PhotoGrid_1444941371938

PhotoGrid_1444940895957

PhotoGrid_1444940769105Minä ja matkaoppaani Frida, ei yhtään samannäköiset serkukset!

Kokkasimme ruokamme suurimmaksi osaksi itse, mutta yhden lounaan söimme ulkona. Yksi ravintolasuositus Poitiersiin siis: Le Déjeuner sur l’Herbe oli viihtyisä taiteilijateemalla sisustettu ravintola, jossa söin todella maukasta pastaa ja supersuklaista suklaakakkua = menestyksekäs lounas.