Kiitos, Stephen Clarke

PhotoGrid_1445000181206

Jonain ensimmäisistä Pariisi-viikonlopuistani olin ensimmäistä kertaa ikinä Shakespeare & Company -kirjakaupassa. Jotain oli tietysti pakko ostaa, ihan vaan jotta saisin hyllyyni kirjan, jonka alkulehdyköille on isketty Shakespeare&co.-leima. Sehän ilman muuta korottaa kirjojen ystävä -statustani. Loppujen lopuksi taisin ostaa kolme kirjaa, koska olen toivoton tapaus.

Aika hyvän valinnan tein, kun päätin ostaa brittikirjailija-journalisti Stephen Clarken A Year in the Merde -teoksen. Clarke on itse asunut aikoinaan Ranskassa 10 vuotta, ja kirjan sisäkannen mukaan A Year in the Merde saattaa tai sitten ei ole ainakin vähän omaelämäkerrallinen tarina siitä, millaista on brittimiehen elämä Ranskassa. Tässä fiktiivisessä tarinassa Paul West muuttaa Pariisiin työskennelläkseen yrityksessä, joka haluaa perustaa englantilaisten teehuoneiden ketjun Ranskaan, koska ranskalaiset rakastavat englantilaista kulttuuria. Samalla Paul oppii, millaisia ranskalaiset ja millaista ranskalainen elämä oikeasti on, ja joutuu tekemisiin varsin erikoisten persoonien kanssa.

Kirja olisi saattanut huvittaa minua vielä enemmän, jos olisin lukenut sen hieman myöhemmin, vaikka puolen vuoden Ranskassa asumisen jälkeen, mutta olihan se todella hauska nytkin. En malttanut jättää kirjaa kotiin, vaan se kulki mukanani muun muassa metrossa, missä istuessa naurussa oli välillä pidättelemistä. Clarke kirjoittaa ennen kaikkea ranskalaisten ja brittiläisten viha-rakkaussuhteesta ja näiden kahden maan kulttuurieroista, mutta ainakin tämän suomalaisenkin kohdalla kirja osui nauruhermoon. Kirja tihkuu sarkasmia, ironiaa ja itseironiaa, ja se piikittelee lähes tasapuolisesti sekä ranskalaisia että brittejä – okei, ehkä hieman enemmän ranskalaisia – joten näiden kansallisuuksien kohdalla A Year in the Merde saattaa osua myös joihinkin epämiellyttäviin hermoihin. ”Ulkopuoliselle” kirja oli lähes yksinomaan hauskaa luettavaa, mitä nyt välillä sarkasmin määrä lähti huitelemaan jo aika korkealle. Toisaalta, voiko sarkasmia koskaan olla liikaa?

Lisäksi rakastin tätä kirjaa sen vuoksi, että Stephen Clarke kirjoitti aiheesta, joka on sydäntäni lähellä: koirankakoista. Taisin avautua tästä aiheesta joskus myös Snapchatissa. Koirankakkapolitiikka Ranskassa on aivan uskomatonta. Eräänä päivänä avasin pihaportin jalkakäytävälle, ja joku oli antanut koiransa tehdä tarpeensa SUORAAN portin eteen. Koirankakkoja on tämän asvalttiviidakon jalkakäytävillä joka puolella, koska teiden varsilla ei ole mitään kivoja nurmialueita tai pusikkoja, minne koirat voivat mennä kakkimaan, eikä täällä ilmeisesti tarvitse kerätä jätöksiä. Tai sitten kukaan ei vain välitä, ollaanhan tässä sentään Ranskassa. Ydin-Pariisissa tilanne on vielä iljettävämpi: kerran bongasin jäätävän kokoisen kakkakasan metrotunnelissa. Seriously?! Mutta on tässä hyväkin puoli: kuten Paul West, minäkin olen nyt oppinut katsomaan tarkasti, mihin kävelen, ja olen nykyään kakkojen väistelemisen mestari.

Pariisi on kuulemma aina hyvä idea

Tervetuloa tirkistelemään Ranskalaista päiväkirjaa!

Ihana harjoitteluohjaajani ja työkaverini Maiju yritti keksiä puolestani blogilleni mielikuvituksellisempaa ja räväkämpää nimeä, koska olen itse nimien kanssa maailman surkein, mutta ei meillä kummallakaan oikein välähtänyt. Niinpä tämän nimi on nyt Ranskalainen päiväkirja, ja sehän itse asiassa sopii minulle ihan hyvin. Jotkut ehkä tietävät, että olen nyt yli 7 vuoden ajan kirjoittanut säännöllisesti päiväkirjaa.

034

Tämä blogi on olemassa, koska syyskuun 4. päivästä lähtien kirjoitan päiväkirjaani Ranskassa.

Olen opiskellut kaksi vuotta journalistiikkaa Tampereen yliopistossa. Pääsin sisään yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä heti ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen, ja niin iloinen kuin siitä olenkin, nyt on aika pitää tauko. Kesällä 2013 olin satavarma siitä, etten pääsisi opiskelemaan, joten tein välivuosisuunnitelmia. Hyvä ystäväni oli lukion jälkeen au pairina Lontoossa, ja minäkin halusin. Lopulta nimeni töröttikin journalistiikan ja viestinnän tutkinto-ohjelman uusien opiskelijoiden listassa, joten välivuosifantasiat saivat jäädä. Tarkoitukseni oli oikeastaan haudata au pair -suunnitelmat kokonaan, mutta tasaisin väliajoin ne ovat putkahtaneet takaisin mieleen. En ole missään vaiheessa ajatellut, että minulla olisi hirveä kiire valmistua viiden vuoden aikataulussa (heh), joten miksipä en pitäisi välivuotta.

Olen tyytyväinen siihen, että menin opiskelemaan ja jäin vielä toiseksikin vuodeksi ennen välivuoden pitämistä. Kahden vuoden opintojen jälkeen ja toimitusharjoittelun puolessa välissä välivuoden ajoittaminen tähän vaiheeseen opintoja tuntuu hyvältä idealta. Ainakin tiedän, mihin olen syksyllä 2016 tulossa takaisin, vaikka järkevintä olisi tietty tehdä kandi ja lähteä sitten. Minun tapauksessani järki yleensä voittaa, mutta päätin nyt kerrankin repäistä ja tehdä jotain älytöntä.

Au pairiksi lähteminen kesken opintojen juuri, kun oman alan työpaikkoja alkaa aueta, kuulostaa todennäköisesti monen mielestä typerältä ajatukselta. Mietin välillä itsekin, olenko tehnyt tyhmän tempun. Olisinhan voinut lähteä vaikka vaihtoon. Tulen kuitenkin kerta toisensa jälkeen siihen tulokseen, että tätä on kokeiltava, koska ajatus on kolkutellut takaraivossani lähes kolme vuotta. Jos homma menee päin mäntyä, voinpahan palata jossittelematta opintojen pariin. Ja sori vaan kolme ässää ja kumppanit, tällä hetkellä kandin tekeminen ei voisi vähempää kiinnostaa.

014

Kuvat hämäävät vähän siinä mielessä, että tarkalleen ottaen en muuta Pariisiin, vaan kaupunkiin nimeltä Clamart, joka sijaitsee Pariisin esikaupunkivyöhykkeen lounaispuolella. Käytännössä asun Pariisissa, koska Clamart kuuluu Suur-Pariisin alueeseen yhdessä kymmenien muiden Île-de-Francen pikkukaupunkien ja kylien kanssa. Se on 9 kilometrin päässä Pariisin keskustasta, jonne pääsee junalla 7 minuutissa. Kaupungissa on reilu 50 000 asukasta. Muutan syyskuun alussa ja aion viipyä noin vuoden.

Fun fact: Ranskassa on älyttömästi kuntia, koska lähestulkoon joka ikinen pienikin kylä on itsenäinen kuntansa. Tämän vuoden tammikuussa kuntia oli Wikipedian mukaan 36 681, mikä on aika hillittömän suuri määrä verrattuna esimerkiksi Suomen 317:ään. Huhhuh.

043

Ranskalainen päiväkirjani ei ole ainoastaan au pair -turinointia varten, vaan tavoitteeni on enemminkin kirjoittaa oma pieni matkaoppaani Ranskasta ja pariisilaisesta elämästä.

Ranskan-vuoteni tärkeimmät tavoitteet ovat seuraavat: oppia oikeasti puhumaan ranskaa, käydä vihdoinkin Louvressa, oppia tuntemaan Pariisi hyvin ja löytää siistejä tietäjät tietää -uugee-paikkoja, matkustaa mahdollisuuksien mukaan muualla Ranskassa ja Euroopassa ja tutustua kivoihin ihmisiin ja ranskalaiseen kulttuuriin. Niin ja juoda viiniä. Voin luvata, että ainakin näistä jutuista on puhetta.

Ranska yrittää siis olla blogin punainen lanka, mutta mitä luultavimmin eksyn välillä muidenkin aiheiden pariin, ainakin ennen syyskuuta. Tervetuloa messiin!