Kiitos, Stephen Clarke

PhotoGrid_1445000181206

Jonain ensimmäisistä Pariisi-viikonlopuistani olin ensimmäistä kertaa ikinä Shakespeare & Company -kirjakaupassa. Jotain oli tietysti pakko ostaa, ihan vaan jotta saisin hyllyyni kirjan, jonka alkulehdyköille on isketty Shakespeare&co.-leima. Sehän ilman muuta korottaa kirjojen ystävä -statustani. Loppujen lopuksi taisin ostaa kolme kirjaa, koska olen toivoton tapaus.

Aika hyvän valinnan tein, kun päätin ostaa brittikirjailija-journalisti Stephen Clarken A Year in the Merde -teoksen. Clarke on itse asunut aikoinaan Ranskassa 10 vuotta, ja kirjan sisäkannen mukaan A Year in the Merde saattaa tai sitten ei ole ainakin vähän omaelämäkerrallinen tarina siitä, millaista on brittimiehen elämä Ranskassa. Tässä fiktiivisessä tarinassa Paul West muuttaa Pariisiin työskennelläkseen yrityksessä, joka haluaa perustaa englantilaisten teehuoneiden ketjun Ranskaan, koska ranskalaiset rakastavat englantilaista kulttuuria. Samalla Paul oppii, millaisia ranskalaiset ja millaista ranskalainen elämä oikeasti on, ja joutuu tekemisiin varsin erikoisten persoonien kanssa.

Kirja olisi saattanut huvittaa minua vielä enemmän, jos olisin lukenut sen hieman myöhemmin, vaikka puolen vuoden Ranskassa asumisen jälkeen, mutta olihan se todella hauska nytkin. En malttanut jättää kirjaa kotiin, vaan se kulki mukanani muun muassa metrossa, missä istuessa naurussa oli välillä pidättelemistä. Clarke kirjoittaa ennen kaikkea ranskalaisten ja brittiläisten viha-rakkaussuhteesta ja näiden kahden maan kulttuurieroista, mutta ainakin tämän suomalaisenkin kohdalla kirja osui nauruhermoon. Kirja tihkuu sarkasmia, ironiaa ja itseironiaa, ja se piikittelee lähes tasapuolisesti sekä ranskalaisia että brittejä – okei, ehkä hieman enemmän ranskalaisia – joten näiden kansallisuuksien kohdalla A Year in the Merde saattaa osua myös joihinkin epämiellyttäviin hermoihin. ”Ulkopuoliselle” kirja oli lähes yksinomaan hauskaa luettavaa, mitä nyt välillä sarkasmin määrä lähti huitelemaan jo aika korkealle. Toisaalta, voiko sarkasmia koskaan olla liikaa?

Lisäksi rakastin tätä kirjaa sen vuoksi, että Stephen Clarke kirjoitti aiheesta, joka on sydäntäni lähellä: koirankakoista. Taisin avautua tästä aiheesta joskus myös Snapchatissa. Koirankakkapolitiikka Ranskassa on aivan uskomatonta. Eräänä päivänä avasin pihaportin jalkakäytävälle, ja joku oli antanut koiransa tehdä tarpeensa SUORAAN portin eteen. Koirankakkoja on tämän asvalttiviidakon jalkakäytävillä joka puolella, koska teiden varsilla ei ole mitään kivoja nurmialueita tai pusikkoja, minne koirat voivat mennä kakkimaan, eikä täällä ilmeisesti tarvitse kerätä jätöksiä. Tai sitten kukaan ei vain välitä, ollaanhan tässä sentään Ranskassa. Ydin-Pariisissa tilanne on vielä iljettävämpi: kerran bongasin jäätävän kokoisen kakkakasan metrotunnelissa. Seriously?! Mutta on tässä hyväkin puoli: kuten Paul West, minäkin olen nyt oppinut katsomaan tarkasti, mihin kävelen, ja olen nykyään kakkojen väistelemisen mestari.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s